sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Kenialaisia koteja ja koulujuhlia

Hyvää ja siunattua pääsiäistä!




Meillä on ollut täällä paljon tekemistä viime aikoina ja välillä tuntuu, että vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken. Sen vuoksi bloginkaan päivittämiselle ei ole juuri ollut aikaa ja se on ikävä kyllä pahasti jäljessä. Tässä kuitenkin kuulumisiamme hiljaistaviikkoa edeltävältä viikolta.



14.-20.3.


Viikkomme sujui nopeasti kun luvassa oli vähän normi viikostamme poikkeavaa ohjelmaa. Tiistaina pääsimme lastenkodilla työskentelevän sosiaalityöntekijän mukaan kotikäynneille. Kävimme viidessä eri kodissa. Osa oli lastenkodilla asuvien lasten sukulaisten koteja, joiden tilannetta kartoitettiin, koska lapset mahdollisesti muuttavat jossain vaiheessa sinne. Osa taas sukulaisperheitä, joiden luona asui jo joku orpolapsi. Perheet olivat hyvin köyhiä. Onneksi sukulaistensa luona asuvilla lapsilla on Sleyn kautta kummit Suomessa, jotka muun muassa mahdollistavat heidän koulunkäyntinsä.


Matka kotikäynneille taittui jalan

Kaikki perheet joissa vierailimme, asuivat hyvin vaatimattomissa savimajoissa. Erään kattoon oli kulunut reikiä. Monilla ei ollut sänkyjä lapsille, vaan nämä nukkuivat savilattialla. Yhdessä talossa ei tainnut olla edes peittoja ja ainoat huonekalut olivat pieni pöytä sekä kaksi jakkaraa.


Tältä näyttää tavallinen talo täällä

Tästä katosta tulee vesi läpi

Perheet vaikuttivat kyllä tekevänsä parhaansa lasten eteen, mutta ongelmia oli monenlaisia. Suurinpana niistä rahanpuute. Tulot ovat hyvin pieniä, jos niitä edes on ollenkaan. Jotkut joutuvat turvautumaan jopa kerjäämiseen saadakseen edes jotain syötävää. Silti ruokaa ei ole aina saatavilla ja perheen lapset saattavat joutua lounastauon jälkeen palaamaan nälkäisinä kouluun. Köyhyys ja suuret perhekoot ovat hankala yhtälö. Eräälläkin tapaamallamme isoäidillä on huollettavanaan kahdeksan lasta. Joillain huoltajilla oli myös liikunta- tai muuta toimintakykyä vaikeuttavia vammoja.

Oli mielenkiintoista ja hyvin silmiä avaavaa vierailla näissä kodeissa. Samanlaisia koteja täällä riittää loputtomiin. Näkemäämme verrattuna lastenkodin asiat ovat kyllä todella hyvin, vaikka aluksi sekin tuntui kovin vaatimattomalta paikalta. Siellä lapset saavat riittävästi ruokaa, vaatteita ja jokainen jopa oman patjalla ja hyttysverkolla varustetun sänkynsä. Lapsilla on myös joitakin leluja ja sairastuessaan he pääsevät lääkäriin, mihin monilla muilla ei ole varaa. Ei se heillekään olisi mahdollista ilman suomalaisten tukijoiden apua ja esirukousta. Nämä rukoukset ovat todella tulleet kuulluiksi.

Tämä kokemus ja muutenkin Keniassa viettämämme aika ovat opettaneet näkemään miten suuri siunaus on ollut syntyä Suomeen. Matkan jälkeen osaamme varmasti arvostaa entistä enemmän sitä miten hyvin meidän asiamme ovat.




Maanantain, keskiviikon ja torstain vietimme normaalisti lastenkodilla. Muuten päivät olivat melko tavanomaisia, mutta keskiviikkona sinne tuli suomenruotsalaisia vierailijoita. Se toi mukavaa vaihtelua päivään. Toinen vieraista on lähetystyössä täällä Keniassa ja toinen vapaaehtoisena kolme kuukautta. Oli hauska jutella heidän kanssaan ja esitellä lastenkotia.


Pienetkin asiat voivat tuoda paljon iloa.
Mm. Lauran kengillä oli mukava leikkiä

Yhtenä iltapäivänä järjestimme lapsille tilaisuuden värittää, koska tiesimme heidän rakastavan sitä. Lapset innostuvat siitä niin kovasti, että kurin pitäminen kävi hankalaksi. Sen sijaan, että he keskittyisivät värittämään mahdollisimman huolellisti ne kuvat, jotka heillä jo on, he haluavat aina vain lisää kuvia itselleen. Ehkä sillä on vaikutusta asiaan, että nimikoidun koulupuvun lisäksi heillä ei ole juuri muuta aivan omaa omaisuutta.

Kerran meillä oli myös aikaa katsella musiikkivideoita dvd:ltä. Meidän huomiomme suuntautui kyllä aivan muualle kuin tv-ruutuun kun lapset innostuivat hassuttelemaan ja esittelemään tanssitaitojaan.




Perjantaina täällä oli naapurissamme sijaitsevien opettajakoulun ja teologisen valmistujaisjuhlat, joihin mekin otimme osaa. Juhlan oli tarkoitus alkaa kymmeneltä, mutta se oli reippaasti myöhässä. Ja sen alettuakaan kaikki vieraat eivät olleet vielä paikalla.

Oli hauska huomata, että juhla oli hyvin uskonnolinen. Se alkoi lyhennetyllä jumalanpalveluksella. Sen jälkeen nostettiin kenianlippu ja tehtiin kunniaa sille. Puheita oli paljon ja opiskelijat pääsivät myös esiintymään. He muun muassa lauloivat ja tanssivat masaitanssia.


Masaitanssiesitys

Oli hieno kokemus päästä mukaan kenialaiseen valmistujaisjuhlaan. Samanlaista tilaisuutta meille ei ehkä enää koskaan tule vastaan. Osa esityksistä oli hauskaa katseltavaa, mutta jos rehellisiä ollaan niin kokonaisuutena juhla oli aika pitkästyttävä, koska kesti niin kauan. Me tosin lähdimme hieman etuajassa pois kun alkoi satamaan ja koko seurueemme oli jo hieman väsähtänyt. Meillä oli juhlan jälkeen vielä edessä ajomatka Kisumuun. Ehdimme kuitenkin seurata juhlaa ainakin kolme tuntia.

Kisumuun päästyämme meillä oli hetki aikaa levähtää. Yhdeksältä lähdimme syömään illallista intialaiseen ravintolaan. Ruuat olivat hyviä ja ilta kului mukavasti.

Perjantaina iltapäivällä Laura sai pyynnön kirjoittaa jutun Nuotta-lehteen kiireellisellä aikataululla, eräpäivä oli jo seuraava maanantai. Lauantaina kävimme ensin kaupungilla ja masaimarketilla ostoksilla ja iltapäivästä Laura aloitteli juttua. Oli ihan hauska kirjoittaa sitä ja kaikeksi onneksi se tuli valmiiksi vielä samana iltana, niin sunnuntaina ehti rentoutua.

Sunnuntai oli mukava lepopäivä. Aamulla kävimme tavalliseen tapaan kirkossa ja sen jälkeen ruokaostoksilla. Ilta taas kului yatzya pelaillen ja ristisanoja täytellen.


Samalla reissulla kun kävimme ruokakaupassa, saimme teetettyä valokuvan eräästä kenialaisesta mummosta ottamastamme kuvasta. Jokin aika sitten kävelyllä ollessamme törmäsimme herttaiseen vanhaan mummoon ja hänen poikaansa. Poika oli kovin ylpeä vanhasta äidistään ja toivoi että ottaisimme tästä kuvan. He olivat mukavia ihmisiä ja toive niin sympaattinen, että halusimme toteuttaa sen. Nyt täytyy vain toivoa, että tapaamme pian uudestaan.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Paluu lastenkodille

7.-8.3.


Maanantai aamuna Iida saapui Emmin kanssa Matongoon takaisin. Laura jäi vielä Kisumuun parantumaan sairastettuaan viikonlopun ja seurasi perässä päivää myöhemmin.

Oli ihana palata lastenkodille vietettyään viikon muualla. Lastenkodin väki oli iloisia jälleennäkemisestä ja samoin me. Viime viikkko oli mukavaa vaihtelua ja kehitysvammaisten kanssa vietetty aika hieno kokemus, mutta nämä lapset ovat ehtineet tulla meille jo niin tärkeiksi että eihän heitä voinut olla ikävöimättä.



On ollut hauska huomata, miten pienimmät lapset ovat ruvenneet tottumaan meihin. Nuorimmainenkin uskaltaa jo olla sylissämme alun vierastamisen jälkeen ja muut tulevat nykyään itse vaatimaan syliin pääsemistä. He kaipaavat kovasti huomiota ja kun heidät yrittää laskea sylistä tehdäkseen välillä muuta, niin itkuhan siitä tulee.




Pari kertaa jollekin lapsista on sattunut vahinko juuri kun he ovat sylissämme ja meidänkin vaattet ovat kastuneet. Onneksi asuntomme on ihan lähellä, niin kesken päivän voi käydä peseytymässä ja vaihtamassa puhdasta päälle. Lapset ovat kuitenkin niin suloisia, että näistä vahingoista huolimatta heidät haluaa ottaa syliinsä. Ja mitäs muutakaan sitä voisi tehdä, kun suloinen pikkuinen katsoo sinuun hymyillen ja ojentaa kätensä, että nostaisit syliin.





9.-11.3.


Keskiviikko ja torstai olivat sadepäiviä. Se oli tervetullutta vaihtelua, koska viime aikoina on ollut niin hirvittävän kuuma, monesti jopa yli +30 astetta. Nyt kuitenkin saimme pukea villatakit päälle, eikä niin ollut yhtään turhan lämmin. Kun meillä oli villatakit, paikalliset olivat pukeutuneet villakangastakkeihin. Lastenkodilla nautimme kovasti aamuteestä, kylminä päivinä oli ihana saada lämmintä juotavaa. Vaikka kenialainen tee onkin hyvää ja sillä on tottunut aloittamaan aamunsa, niin välillä kun on muutenkin oikein lämmintä, sitä on aika tukalaa juoda.


Sadepäivää oli hyvä viettää sisällä

Torstaina järjestelimme lastenkodin tarvikekaappia, missä säilytetään mm. satukirjoja, värikyniä, palapelejä ja ties mitä kaikkea muuta. Kaapista sattui löytymään myös avaamattomia salmiakkiaskeja. Kysyimme lastenkodin johtajalta, onko hän ikinä maistanut salmiakkia, eikä hän ollut. Hän ei ollut tiennyt, että se on syötävää, joten jonkun suomalaisen aiemmin tuliaisiksi tuomat karkit olivat päätyneet kaapin pohjalle. Nyt tilanne kuitenkin korjaantui ja jokaiselle lapselle ja lastenkodissa työskentelevälle tarjottiin maistiaisia.

Yleensä lapset ovat hyvin malttamattomia kun heille jaetaan karkkia, mutta nyt kun karkit eivät olleetkaan houkuttelevan värikkäitä, he epäröivät kovasti uskaltavatko maistaa. Hetken mietittyään he kuitenkin maistoivat. Oli hauska seurata heidän ilmeitään. Ensin naamat vääntyivät niin, että tulkitsimme ettei salmiakki tainnut olla ihan mieleinen herkku, mutta lopulta monet halusivatkin vielä lisää karkkia. Työntekijät kommentoivat, että salmiakki oli ihan hyvää, mutta liian suolaista. Mahtoikohan tuo olla kauniisti muotoiltu synonyymi sanalle pahaa.


Salmiakin maistelua

Lastenkodilla on pieni tv (joka ei ole kovin ahkerassa käytössä). Tähän mennessä sillä on pystynyt katsomaan vain dvd:itä, mutta perjantaina asennettiin tv-antenni, jotta työntekijät pystyisivät seuraamaan myös uutisia. Lapset seurasivat silmät tarkkoina antennin asentamista, ja kun tv vihdoin näkyi, siinä riitti ihmettelemistä. Työntekijätkin tuntuivat olevan myös sen verran innoissaan, että poikkeuksellisesti tv oli päällä jopa ruokailun ajan. Ymmärtäähän sen, täällä monissa taloissa kun ei edes ole sähköjä.



Viikko lastenkodilla sujui hyvin mukavissa merkeissä. Nyt tässä vaiheessa siellä osaa olla rennommin, kun päivän rutiinit ja toimintatavat erilaisissa tilanteissa alkavat olla tuttuja. Muutamat (niitä todella on hyvin vähän) opitut swahilinkielen sanat auttavat kovasti lasten kanssa kommunikoimista. Kieltäminen ja kutsuminen sekä monet muut asiat sujuvat myös paljon paremmin kuin aluksi, kun muistaa jokaisen lapsen nimen.

Aluksi menimme aina molemmat lastenkodille samaan aikaan ja lähdimme pois samaan aikaan. Kun kaikki oli uutta, se oli ihan mukava käytäntö, mutta nyt olemme kokeneet paremmaksi sen, että kumpikin menemme milloin itse haluamme.

Iida on viihtynyt lastenkodilla parhaiten aamuisin, koska on silloin virkeämpi ja aamut ovat rauhallista aikaa isompien lasten ollessa eskarissa ja koulussa. Silloin ehtii hyvin huomioida pienimpiä ja tehdä muitakin askareita kuin pelkästään leikkiä kokoajan.




Laura taas tykkää olla lastenkodilla eniten iltapäivisin, koska kokee että tärkein asia, mitä siellä osaa tehdä, on lasten huomioiminen. Laura myös nauttii juuri kaikista eniten lasten kanssa leikkimisestä ja puuhailusta ja siihen on parhaiten aikaa oppituntien päätyttyä. Lastenkodilla on oma esikoulu, joten eskarilaisia ehtii toki vähän nähdä aamupäivänkin aikana tauoilla. Vauhdikkaan lapsijoukon piirittämänä on hauska olla, joskin välillä tuntuu että tarvitsisi ainakin kymmenen kättä lisää.




Lastenkodille lahjaksi saadut polkupyörät ovat olleet kovassa käytössä. Toivottavasti ne kestävät ehjinä vielä pitkän aikaa vaikka käyttäjiä riittää ja välillä meno on aika hurjaa, sillä kovasti niistä kyllä on iloa. Alun innostus polkupyöristä ei ole näyttänyt vielä laantumisen merkkejä. Toinen viikon suosittu juttu on ollut leikkiä piilosta ja se vasta onkin hauskaa. Vaikka sitäkin on ehditty leikkiä jo monet kerrat, niin aina vaan lapset jaksavat siitä innostua.




Ruoho katkeaa puukepeilläkin. Pojat ovat ottaneet
mallia pihapiirissä niittäneeltä mieheltä

Perjantai-iltapäivänä ehdimme tehdä myös ostosreissun Sonduun. Saimme ostettua mm. tuliaisia, hameita, hammastahnaa ja maissia. Olimme vähän liian myöhään liikkeellä, sillä hedelmävalikoima oli todella huono. Se oli harmi, sillä hedelmät täällä ovat niin hyviä.

Muuten vapaa-aikamme on kulunut aika tylsän tavallisesti. Molemmat olemme tehneet käsitöitä. Sen lisäksi Iida on lukenut kirjoja ja Laura käynyt pari kertaa lenkillä. Nyt täällä olemiseen on jo sen verran tottunut, että jokainen päivä ei enää sisällä uusia ja ihmeellisiä asioita.

Tällä viikolla valmistui Lauran ompelijalla teettämä mekko. Siitä tuli todella kiva. Hintataso täällä on hyvin erilainen kuin Suomessa. Mekon teettäminen maksoi noin 5 euroa ja sitä varten ostettu afrikkalainen kangas euron tai kaksi enemmän (jos olisi parempi tinkimään, kangas olisi voinut olla edullisempikin). Koko homma oli siis vain hieman yli kympin.

Siinä tosin oli oma vaivansa kun sai käydä katsomassa, milloin ompelija mahtaa olla paikalla, että mekon voisi noutaa. Mitään tiettyjä aukioloaikoja ei ollut ja lopulta mekkokin valmistui vasta hieman sovittua myöhemmin. Onneksi ompelimo on kuitenkin ihan naapurissamme, joten matka ei ollut pitkä ja joka kerta siellä poiketessaan sattui törmäämään mukaviin ihmisiin.





12.-13.3.


Viikonloppuna ehdimme tehdä taas käsitöitä ja rentoutua. Lauantaina Iida pääsi jopa saunomaan. Teimme kumpanakin päivänä ruuaksi pizzaa ja muutenkin tuli vähän herkuteltua, kun Laura leipoi lauantaina kookos-ananaspiirakkaa ja sunnuntaina karjalanpiirakoita. Meillä ei ollut ruisjauhoja, mutta pari hapankorppua sattui löytymään, joten piirakoiden kuoritaikinan sai tehtyä liottamalla hapankorput lämpimässä vedessä ja lisäämällä joukkoon vähän vehnäjauhoja.




Maitoa on kyllä kulunut paljon, kun karjalanpiirakoihin tarvittavan riisipuuron lisäksi olemme tehneet aiemmin tällä viikolla lättyjä ja tykkäämme syödä muroja. Maissia olemme myös syöneet monessa muodossa. Murot joita meillä on, ovat maissimuroja. Keitetty maissi on hyvää. Saimme ilmaiseksi parin kilon pussin maissijauhoja, joten niitä on yritetty vähän käyttää leivontaan. Ja lastenkodilla on lähes joka päivä ruokana ugalia, joka on tehty maissista.

Sunnuntaina kävimme kirkossa ja Laura pukeutui ensimmäistä kertaa uuteen mekkoonsa. Afrikkalaistyylisten vaatteiden käyttäminen kannattaa, koska sai heti kuulla ”You look so smart”.



Kävimme jumalanpalveluksen jälkeen tervehtimässä
pyhäkoululaisia. Heitä on paljon ja he laulavat kauniisti

torstai 10. maaliskuuta 2016

Sairastamista ja seikkailuja

29.2.-4.3.


Maanantaina pääsimme vihdoinkin kehitysvammaisten koululle. Aamusta Sinikka vei meidät tapaamaan koulun rehtoria, joka toivotti meidät tervetulleiksi. Sitä seurasi erään opettajan johtama tutustumiskierros. Kävimme katsomassa koulun jokaista luokkaa ja muita tiloja.


Tällainen ohje löytyi rehtorin toimiston seinältä

Koulu on luterilainen sisäoppilaitos ja siellä on kaikkiaan noin 100 oppilasta. Iältään he ovat 9-30-vuotiaita. Loma-ajat oppilaat viettävät kodeissaan.


Koulun rakennuksia. Törmäsimme tuttuun nimeen

Koulun ensimmäisellä luokalla opetellaan istumaan pulpetissa ja keskittymään edes hetkeksi johonkin aktiviteettiin. Kun tämä sujuu, siirrytään seuraavalle luokalle. Välillä oppilaat saattavat siis olla enemmänkin kuin yhden vuoden samalla luokalla. Eteneminen on hyvin yksilöllistä.

Kolmannella luokalla opetellaan samoja asioita kuin tavallisissakin kouluissa, lukemista, kirjoittamista, laskemista jne. Jos oppilas ei ole kykenevä sellaiseen, hän voi hypätä suoraan tämän luokan yli.

Seuraavat luokat valmistavat oppilasta siihen, että kotiinsa palatessaan hän voisi olla jotenkin hyödyksi ja pääsisi osallistumaan joihinkin askareisiin. Näitä luokkia on neljä ja niistä valitaan jokaiselle se mikä häntä eniten kiinnostaa tai mihin hänellä on eniten lahjoja. Vaihtoehdot ovat maanviljelys ja kanojenhoito, kotitalous, puukäsityöt sekä tekstiilityöt.

Näiden luokkien lisäksi koulussa on vielä yksi erityisluokka autistisille ja erityisvilkkaille lapsille.


Suoraan koulua vastapäätä on kaatopaikka, missä poltetaan jatkuvasti roskia.
Haju on kuvottava ja väärään suuntaan tuullessa, se tunkeutuu myös koulualueelle

Esittelykierroksen jälkeen Iida pääsi työskentelemään koulun sairaanhoitajan kanssa ja Laura erityisluokan kanssa.

Toisesta päivästä lähtien Lauran aamut kuluivat kotitalousluokan kanssa. Joka aamu nämä oppilaat leipovat opettajansa ja koulussa työskentelevien vapaaehtoisten avulla mandazeja noin 120 kappaletta. Niitä tarjotaan välipalaksi kaikille koulun opiskelijoille ja opettajat saavat halutessaan ostaa niitä viiden shillingin (n. 5snt) hinnalla. Mandazit muistuttavat hyvin paljon munkkeja, mutta ovat kolmion muotoisia eikä niiden pintaan tule sokeria. Varsinkin vastapaistettuina ne ovat todella hyviä.

Laura on koulutukseltaan leipuri-kondiittori ja hän nautti kovasti päästessään oppimaan kenialaisten leivonnaisten valmistusta. Kotitalousluokan oppilaat olivat myös aivan ihania ja heidän kanssaan yhdessä puuhastelu oli mukavaa.


Oppilaita taukoa viettämässä

Tauon jälkeen Laura siirtyi kotitalousluokasta erityisluokkaan. Ensin oli aika jännittävää olla erityisluokan kanssa, koska lapset olivat todella vilkkaita ja arvaamattomia. Varsinkin yksi luokan pojista on kovin taipuvainen käyttäytymään väkivaltaisesti. Luokassa on kolme opettajaa, yksi kahta lasta kohden. Kuulostaa ehkä paljolta, mutta välillä kun lapset olivat levottomalla tuulella, tuntui että sekin on liian vähän.

Erityisluokkalaisilla oli ohjelmassa erilaisia koordinaatiokykyä kehittäviä aktiviteettejä. He harjoittelivat mm. täyttämään vesipulloja, järjestämään pullonkorkkeja riviin maahan piirretyn viivan päälle, selaamaan kirjan sivuja ja rakentamaan torneja palikoista. Kaikki lapset olivat hyvin eritasoisia ja se pyrittiin ottamaan huomioon ja antamaan jokaiselle juuri hänelle sopivia tehtäviä.

Kun lapset alkoivat tulla tutummiksi ja huomasi millaisista asioista kukin pitää, heidän kanssaan oli hyvin antoisaa olla. Ne hetket tekivät iloiseksi kun huomasi lapsen jaksavan keskittyä tekemiseensä, eikä vain riehuvan. Eräskin poika rakensi hyvin tarkkaavaisesti tornia puupalikoista ja kääntyi aina hymyilemään kun sai uuden palikan kasattua tornin jatkoksi. Monelle lapselle musiikki oli hyvin mieleinen ja rauhoittava asia.

Iida on lähihoitaja, joten hän työskenteli suuren osan ajasta koulun sairaanhoitajan kanssa. Sairaanhoitajan tehtävänä oli kiertää päivän aikana kaikki luokat läpi tarkistamassa, että onko kukaan lapsista sairastunut. Lopun ajasta hän oli tavoitettavissa toimistossaan. Sinne tuli päivän aikana itsensä loukanneita lapsia hoidettavaksi. Hoitaja oli hyvin mukava nainen ja oli mielenkiintoista päästä tutustumaan hänen työhönsä. Välillä vain aika kävi vähän pitkäksi, jos sairastuneita lapsia ei ollut. Onneksi hoitaja oli kova rupattelemaan. Hän taisi kovasti pitää Iidasta, koska olisi mielellään antanut poikansa hänelle aviomieheksi.

Hoitajan tehtäviin kuuluu myös jakaa lapsille heidän tarvitsemansa lääkkeet. Sen lisäksi hän huolehtii mielenkiintoisista turvatoimista. Koulun isommille tytöille tehdään aina raskaustestit ennen kuin he lähtevät lomalle kotiinsa ja sieltä palatessa. Näin tiedetään, että jos joku sattuu tulemaan raskaaksi, onko asiasta vastuussa koti vai koulu.

Sairaanhoitajan avustamisen lisäksi Iida pääsi tutustumaan muutamiin eri luokkiin. Hän vietti aikaa ensimmäisen luokan kanssa. Koulun pienimmät oppilaat vasta totuttelivat opiskeluun, joten päivä sujui lähinnä leikkiessä ja väsyessään heidän annettiin välillä hetki nukkua.

Sen jälkeen Iida oli käsityöluokassa. Oppilaat tekivät erilaisia käsitöitä, jotka valmistuttuaan menevät myytäviksi. Luokassa on poljettavia ompelukoneita. Jotkut osaavat käyttää niitä, toiset taas ompelevat vain käsin. Nyt opiskelijat punoivat langoista huiveja puukehikot apunaan. He olivat hyvin keskittyneitä töihinsä.

Käsityötunti

Yhtenä päivänä Iida oli myös erityisluokan kanssa. Silloin lapset musisoivat ja puhaltelivat saippuakuplia. Se oli hauskaa. Yksi lapsista tosin ei ollut kovin innostunut touhusta ja karkasi talon taakse.

Viihdyimme todella hyvin kehitysvammaisten koululla. Ikävä kyllä viikko jäi hieman vajaaksi, koska Laura sai sieltä kirppuja ja taisi olla hieman allerginenkin niiden puremille. Emme olleet ennen tulleet edes ajatelleeksi, että ihmisellekin voi tulla kirppuja. Kun olimme yhden päivän pois koululta ja teimme kotonamme kaikki mahdolliset varatoimenpiteet, kirpuista päästiin onneksi eroon. Sen jälkeen uskaltauduimme palaamaan takaisin. Kirpuista ei enää ollut vaivaa, mutta Laura tuli muuten vain kipeäksi.

Tältä näyttää kirppujen syömät kädet





5.-6.3.


Olimme suunnitelleet retkeä Kakamegan sademetsään Emmin kanssa, mutta Lauran viikonloppu meni sairastaessa. Iida ja Emmi lähtivät matkaan siis kahdestaan.

Kakamegaan pääsi taksilla, jonka sai hotellin kautta tilattua. Häämmästyimme kun se tuli asunnollemme jo puolituntia ennen sovittua aikaa! Kenialainen aikakäsitys on hyvin erilainen kuin suomalainen. Täällä ei ole kiire mihinkään ja myöhästyminen ei ole mitenkään tavatonta (etuajassa oleminen sen sijaan on).

Ajomatka kesti noin parituntia. Perillä odotti kotoisa huone kristillisestä majatalosta. Hintaan kuului täysihoito. Ruuat olivat hyvin herkullisia ja englantilaistyylisiä. Ne tarjoiltiin suoraan pöytään ja iltapäivätee tuotiin huoneeseen kuuluvalle terassille. Palvelu oli hyvää ja henkilökunta todella kohteliasta.

Teehetki

Majataloon kuului useita eri rakennuksia; vastaanotto, ruokailutila ja pieni kauppa, josta sai ostaa matkamuistoja. Majoittautuminen tapahtui pienissä sievissä mökeissä. Majatalolla on myös oma rauhaisa kappeli, jossa pidetään sunnuntaisin kymmeneltä jumalanpalvelus. Kaikki työntekijät saavat pitää silloin taukoa tehtävistään ja osallistua siihen.


Kappeli

Majatalon läheisyydestä lähti polku joka teki pienen lenkin sademetsässä. Siellä pystyi kävelemään itsekseen ja ihailemaan kasvillisuutta. Sademetsässä oli hyvin vihreää. Siellä oli todella korkeita puita, joista vanhimmat olivat jopa 400-vuotiaita sekä kauniita ja värikkäitä kukkia. Ilmasto oli kosteampi ja viileämpi kuin muualla. Etäämmällä näkyi myös apinoita ja polun varressa oli lampi, jossa kurnutti sammakoita.








Iida kävi Emmin kanssa myös muutaman kilometrin mittaisella opastetulla sademetsäkierroksella. Aluksi mentiin moottoripyörän kyydillä lähemmäksi metsää, mutta varsinainen kierros taitettiin jalan. Ensin käveltiin metsän läpi ja sen jälkeen vielä kiivettiin vuorelle, josta pystyi katselemaan alhaalla olevaa metsää ja oli muutenkin näkymät kauas. Nousu vuorelle oli aika kova. Ylhäällä huipulla oli vastassa kaksi lehmää, jotka joku oli sinne ”unohtanut”.






perjantai 4. maaliskuuta 2016

Pyöräilyä

24.2.


Olimme lastenkodilla vähän yli kolmeen asti, minkä jälkeen lähdimme käymään Sondussa. Tänään siellä oli taas markkinapäivät. Ajattelimme kävellä seuraavaan kylään ja ottaa sieltä pikipikin eli moottoripyörätaksin. Vaikka Lauraa vähän kauhistuttikin ajatus sillä matkustamisesta, totesimme että se on kuitenkin paras vaihtoehto. Kävellen matka on liian pitkä ja matatu eli pikkubussi on hyvin ahdas ja sen lähtöajasta ei voi olla varma, saattaa joutua odottelemaan pitkäänkin.

Emme joutuneet lopulta kävelemään edes seuraavaan kylään kun eräs moottoripyörä jo pysähtyi poimimaan meidät kyytiin. Kuski ajoi kyllä hyvin, mutta siitä huolimatta oli aika jännittävää. Selvisimme kuitenkin ehjinä perille. Takaisintulomatkalla kyydistä osasi jo vähän enemmän nauttiakin. Ajelimmehan sentään kauniissa maisemissa.


Pikipikejä

Tämä oli ensimmäinen kertamme Sondussa ilman paikallisen opastusta. Aivan kaikkien paikkojen sijaintia emme muistaneet, mm. supermarkettia jouduimme hetken haeskelemaan. Nimi supermarket on hieman harhaanjohtava, koska kauppa muistuttaa lähinnä suomen siwaa.

Oli hauskaa kierrellä rauhassa ja katsella mitä kaikkea on myynnissä. Jotain löytöjäkin teimme; huivi, käsisaippuaa, ananas...


Sondu

Vähän erikoinen mies päätti liittyä seuraamme. Kun olimme ostamassa ananasta, myyjä olisi antanut sen ensin hyvin edullisesti, mutta tämä mies sanoi hänelle, ettei hän saa myydä sitä meille niin halvalla. Myyjä nosti hinnan miehen määräämäksi. Eipä sekään onneksi paha ollut, vähemmän kuin olemme tottuneet maksamaan Kisumussa. Keniassa on jännää se miten kaupungeissa ja maaseudulla samoilla tuotteilla on eri hinnat. Maalla kaikki on halvenpaa.




25.2.


Järjestelimme lastenkodilla varastoa, jotta ruuat ja muut tarvikkeet olisivat helpommin löydettävissä. Selkeyden vuoksi kirjasimme myös ylös miten paljon mitäkin on jäljellä.


Seepra-ajelulla

Aikaa jäi myös lasten kanssa leikkimiseen ja iltapäivästä Iida piti pienen ensiapukoulutuksen, johon osallistui lastenkodin johtaja ja lapset. Lapset katselivat innoissaan kun Iida näytti miten haavat ja murtumat tulee sitoa, yksi vapaaehtoinen pääsi myös potilaan rooliin.



Iida ja reipas potilas

Iloiset pojat




26.2.


Tänään lastenkodille saatiin polkupyöriä (kolmipyöräisiä onneksi). Olisittepa vain nähnyt lasten riemun kun he pääsivät kokeilemaan niitä.




Viime kesän Evankeliumijuhlilla Sastamalassa oli keppihevostalli lapsille. Juhlien lopuksi keppihevoset myytiin ja niillä rahoilla saatiin hankittua Matongon orpokodille viisi polkupyörää. Pyörät olivat siis lahja suomalaisilta lapsilta kenialaisille lapsille.

Meilläkin oli oikein hauskaa kun saimme seurata lasten iloa ja pääsimme harjoittelemaan heidän kanssaan miten pyörillä ajetaan. Polkeminen oli heille vielä vähän hankalaa. He liikkuivat pyörillä niin, että yksi istui kyytiin ja toinen työnsi tätä eteenpäin. Ohjaaminenkaan ei heti sujunut, joten meidän piti huolehtia ettei synny kolareita.







Lapset osoittautuivat todella hyviksi jakamaan. Vaikka pyöriä oli vähemmän kuin heitä, niistä ei tullut tappelua. Ne lapset, jotka eivät itse päässeet heti pyörän satulaan, katselivat innoissaan toisten menoa.







Pyörät tulevat kyllä tuomaan pidemmäksikin aikaa iloa lastenkodille ja lapset saavat oppia uutta niillä ajellessaan.

Hauska päivä jatkui vielä hauskalla illalla. Lähdimme lastenkodilta Kisumuun, missä kävimme illalla lähettien kanssa syömässä intialaisessa ravintolassa.




27.-28.2


Viikonloppu sujui rauhallisissa merkeissä. Lauantaina käväisimme kaupungilla ja sunnuntaina olimme kirkossa. Sunnuntai iltapäivästä kävimme kävelyllä ihailemassa rikkaan asuinalueen hienoja taloja ja hotelleja sekä Victoria järven maisemia. Harmi vain että sielläpäin missä olimme, kaikki rantatontit olivat yksityisiä, emmekä päässeet aivan veden ääreen.



Kävelyretken maisemaa. Taustalla Victoria järvi